keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Misio ja vissio

Yliopistomme kouluttaa henkilökuntaansa paremmiksi akateemisiksi johtajiksi. Tämä on oikein ja olen siitä kiitollinen. Hyvän tutkijan ominaisuudet eivät ole samat kuin hyvän ohjaajan. Kauhutarinoita tästä riittää, enkä haluaisi olla niiden aihe.

Koulutukseen kuuluu johtajuustaitojen ja -tyylin arviointi kyselylomakkeella, jonka täyttävät esimies, alaiset, kollegat ja koulutettava itse. Lomaketta täyttäessäni kulmakarvat nousivat. Moni kysymys käsitteli sitä, kuinka hyvin katson onnistuvani alaisteni ohjeistamisessa yliopiston strategiaa edistäviin toimiin.

Kyselyn laatija asettaa rattaat hevosen eteen.

Kukaan ei ryhdy tutkijaksi, siis professoriksi, postdociksi tai tekemään väitöskirjaa, toteuttaakseen yliopiston strategiaa vaan omista sisäisistä (itsekkäistä?) vaikuttimistaan, joita voivat olla vaikkapa totuuden kaipuu, kunnianhimo, palava kiinnostus johonkin asiaan tai yleensä jokin yhdistelmä näistä. Joskus varmaankin myös paremman tekemisen puute, vaikka niin ei oikein saisi käydä.  

Yliopisto menestyy, kun näitä pyrintöjä harrastavat saavuttavat omia tavoitteitaan, jotka arvioidaan tiedeyhteisön sisällä. Yliopiston strategian tuleekin olla – ja se onneksi osapuilleen onkin – se, että koetetaan palkata kyvykkäitä tyyppejä jotka haluavat tehdä yliopistoon sopivia asioita ja antaa niiden toimille mahdollisimman hyvät puitteet.

Vastasin jotensakin niin, että luulenpa asettavani hyvinkin yliopiston strategiaa edistäviä tavoitteita, mutta tämä johtuu siitä, että omat tavoitteeni ja yliopiston etu ovat täysin samansuuntaiset. Tämä on mielestäni juuri kuten pitääkin. Yleensäkin asiat sujunevat parhaiten, kun omat ja työnantajan tavoitteet yhtyvät.

LISÄYS 8.1.: Tarkka lukija huomaa, että ylempi kritiikki koskee vain kyselyä, jonka on varmaankin laatinut jokin pääosin liike-elämää palveleva koulutuskioski. Yliopiston johdolta en ole samansuuntaisia viestejä kuullut.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Yliopisto-opetuksen filosofiasta

Suomalainen peruskoulutus on maailmankuulua ja kadehdittua. Tavoite koko ikäluokan saattamisesta sille tasolle, että se pärjää arkielämässään ja taipumustensa mukaisessa jatkokoulutuksessa, tuntuu hyvältä ja oikealta. Tämä kai hyvin saavutetaankin. On kiintoisaa, että tässä "oikea" ja "hyvä" lyövät kättä kansantaloudellisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa.

Ideologia kantaa myös korkeakoulutukseen. Moderni teknillinen yliopisto rakentaa opintoputkensa pehmeäseinäiseksi, vain tietyissä kohdin haarautuvaksi tuubiksi, jota pitkin pyrkii tuottamaan kansakunnalle normiajassa normitaitoisia insinöörejä, kaikista vieläpä maisteristasoisia. Opetusministeriö mittaa tutkintotuotantoa viivoittimella – opintopistekertymää per lukukausi, valmistuneita per vuosi, jne. – ja vääntää rahahanaansa näkemänsä mukaan. Putkesta putkahtavien taitotaso ei vaikuta rahoitukseen eikä siten ohjaa toimintaa, sillä sitä ei osata mitata. Vaikeaa se olisikin.

Onko tämä oikein ja tarkoituksenmukaista?

Pari havaintoa:

(1) Maailma ei juuri aseta rajoja sille, kuinka kyvykäs yksilö voi melkeinpä missä tahansa taidossa olla; kilpailu muilla kuin leimallisen kansallisilla ja paikkaan sidotuilla aloilla on maailmanlaajuista.

(2) Taitotasojen erot ovat todella merkittävät. Esimerkiksi parhaat tuntemani ohjelmoijat ovat niin hyviä, että pystyvät yksin asioihin, jotka jäävät tuhannelta keskiverrolta kokonaan tekemättä; tuottavuusero on siis ääretön.

(3) Yliopistoa korkeampaa opetusta ei ole saatavilla.

Viekö yhteiskuntaa eteenpäin kaikessa tasataitoinen rivimaisteri vaiko henkilö, joka palavalla intohimollaan ja tahdollaan rakentaa uutta näennäisesti tyhjästä ilmasta, oli pyrintö sitten teollinen tai akateeminen? Vaikka tasataitoisuus ei tietenkään sulje pois jälkimmäistä, onko oikein ja järkevää pitää korkeimmantasoisen opetustyön ykköstavoitteena mahdollisimman suuren joukon saattaminen tietylle – pakostakaan ei vielä maailman mittakaavassa kovin hyvälle – normitasolle ja jättää potentiaaliset maailmanmuuttajat tuuliajolle tai kuihtumaan vielä nuppuina?

Sen sijaan, että pidämme tärkeimpänä tavoitteenamme tehdä sadasta sisääntulevasta opiskelijasta osapuilleen yhtä tasaisen hyviä kymmenessä asiassa, tulee ottaa suurempi haaste: koulia sata peruskyvykästä henkilöä ja auttaa samalla kutakin löytämään oma intohimonsa ja saavuttamaan siinä kovin mahdollinen henkilökohtainen taitotasonsa. Intohimoiset ihmiset perustavat uuden Nokian, ratkaisevat onko P=NP totta vai ei, keksivät pimeän energian luonteen, säveltävät merkittävimmät kappaleet ja kirjoittavat kauneimmat runot, parantavat syövänkin.

Intohimoja voi tietysti olla useampiakin, ja kokemus osoittaa, että laaja, ei pelkkiin hyötynäkökulmiin perustuva kiinnostuneisuus ("tämä nyt vain on siistiä") auttaa myös käytännössä. Tuskin paras poikkitieteellinen tutkimus syntyy vain siksi, että joku ehdotti yhteistyötä ylhäältä päin joko suoraan tai pehmeämmin esim. tarjoamalla siihen rahaa.

Yksinkertaisesti: yliopiston tulisi pyrkiä kasvattamaan ihmisiä, jotka tykkäävät siitä mitä tekevät. Ne kun tuppaavat olemaan asiassaan hyviä ja ehkä muutenkin onnellisempia.

Käytännössä ei tarvitse muuttaa kovin paljon. Kunhan perusteet ovat ensin kunnossa, on syventävissä opinnoissa painopistettä sirrettävä pois auttavan perustason saavuttamisesta. On esitettävä kutsuhuuto, johon vastaaville ja siitä innostuville on uhrattava aikaa, osoitettava latu kauas perustasosta eteenpäin ja annetava apua sen kulkemisessa – jopa tämänhetkisen tietämyksen rajoille, ainakin ohi opettajasta. Sibelius-akatemian tarjoama soitto-opetus ei ehkä ole aivan kehno vertaus, jos ei särötönkään. (Tämä kyllä johtaa kysymään, esimerkiksi, kannattaako ohjelmoinnin opetuksessa lähteä siitä, että sisääntuleva opiskelija ei ole koskaan nähnyt tietokonetta.) En välttämättä kannata vaatimusten helpottamista nykyisestä, mutta tie välttävään arvosanaan ja läpipääsyyn on valmiiksi siloiteltava sitä opiskelijaa varten, jota aihe ei sykähdytä.

Olisi ilmeisellä tavalla väärin keskittää kaikki opetusresurssit "huippuyksilöihin" ja jättää muut, kollegani tuohtuneen sanavalinnan mukaan, tuhoutumaan. Mutta ajatus huippuyksilöstä sisältää pienoisen virheen: että opiskelijat olisivat järjestettävissä jollain yksikäsitteisellä tavalla jonoon taitojensa mukaan. Perusteiden ollessa kunnossa taito on paljolti innostuksen määräämää.

Opiskelijaa on pidettävä fiksuna, innostumiskykyisenä ja kunnianhimoisena henkilönä, joka kyllä työskentelee kun katsoo siihen olevan aihetta, ei laiskana rassukkana jota pitää ajaa karjan lailla. (Tätäkin mielipidettä joskus kuulee.) Innostuneisuus ja kyvykkyys kulkevat tietysti käsi kädessä: mestariksi tuleminen vaatii aikaa, jonka käyttämiseen on innostus paras motivaattori. Siksi opetuksen suunnittelussa tulee kiinnittää erityistä huomiota asian innostaviin puoliin. Niitä kyllä löytyy aiheesta kuin aiheesta.

Tämä tietysti asettaa opettajan erityiseen vastuuseen. Erityisesti perusopinnoissa motivointi lienee haastavaa, kun isoimmat palkinnot siintävät vasta tulevaisuudessa. Ehkä meidän opettajien tulisikin yhdessä pitää huolta siitä, että esimakua niistä suodattuisi myös esimerkeiksi peruskursseille niin paljon kuin mahdollista.

Ei voi olla yliopiston tarkoitus, että energia käytetään pakkosyöttämiseen ja paapomiseen. Annetaan pikemmin opiskelijalle täkyjä ja valta valita, mihin niistä tarttua ja kohdistaa suurimmat ponnistuksensa. Tämä kai olisi myös klassisen yliopistoihanteen mukaista.


P.S. Nämä pohdinnat perustuvat omaan käytännön näkökulmaani eivätkä luonnollisestikaan sellaisinaan sovellu kokonaan kaikille aloille ja kaikkien yliopistojen kaikille laitoksille.